Nyt se tuli. Koti-ikävä. Se jysähti päälle niin kuin sadekuuro taivaalta ja kasteli mut ihan kokonaan. Mutta kyllä tämä oli odotettavissakin. Olen kuullut tukimuksista, joita on tehty vaihto-opiskelijoiden mielialoista ja vaihto-oppilasajan henkisestä kaaresta ja niiden mukaan ensimmäinen kunnon koti-ikävä tulee yleensä kuukauden jälkeen. Ensimmäistä kuukautta nimitetään kuherruskuukaudeksi. Kaikki on uutta, hienoa ja erilaista. Ihastuminen uuteen ja eksoottiseen on alkanut. Ihmiset ovat ihania ja viehättäviä ja haluavat tutustua uuteen tulokkaaseen. Pää on niin täynnä uusia ja mielenkiintoisia asioita, että ei ehdi edes miettiä ikävää, saati sitten tuntea. Kuukaudessa kuitenkin ehtii tottua asioihin ja elämä alkaa tulla arjeksi. Tulee myös sosiaalinen kylläisyys eikä millään jaksa koko ajan olla yhtä iloinen, pirteä ja innostunut. Niimpä siis minullekin iski kova ikävä rakkaita ja kotia tällä viikolla. Muutama päivä meni alakuloisena ja tuntui, että ei oikein jaksaisi tehdä mitään ja teki mieli vain nukkua. Ikävä ei tarkoita sitä, että haluaisin täältä pois tai että asiat olisivat huonosti. En vaihtaisi tätä kokemusta mihinkään! Mutta hetkellisesti teki mieli päästä pois. Teki mieli päästä päiväksi siihen olotilaan, että kaikki on tuttua ja turvallista. Teki mieli päästä oman rakkaan kainaloon, kävellä turvallisia tuttuja katuja ja olla se normaali arkinen Johanna. Mutta annoin itselleni aikaa. Annoin itseni hetken aikaa ikävöidä, vuodattaa kyyneliä ja olla alakuloinen.Tiesin, että se helpottaa ja niin helpottikin. Viikonloppuna olo oli jo erilainen ja iloinen Johanna palasi takaisin. Opin kuitenkin sen, että ikävää ei kannata työntää pois vaan se täytyy käsitellä ja käydä läpi. Siihen ei ole muuta lääkettä. Uusia ikäväkohtauksia varmasti tulee, mutta se kuuluu asiaan. Ja onneksi meillä on täällä toisemme ja kun toisella on ikävä niin toinen tukee toista vuorollaan. Nyt lähden ulos lämpöön bikinit ja kirja laukussa ja nautin Kenian auringosta :) Mukavaa lauantaita sinne Suomeen!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti